tiistai 21. toukokuuta 2019

Juhlatilan koristelut

Nyt on Balin loma lusittu ja aika palata kotimaiseen loma-arkeen vielä vajaaksi pariksi viikoksi. Meillä on tämän viikon perjantaina publiikki, jonka jälkeen on vielä viikko aikaa hengähtää ennen loppuelämän alkua - työuraa, yhh... Vietän tänään siis viimeistä tiistaita opiskelijana ja kandina. Viikon päästä paperit ovat jo sähköisesti vetämässä Valviralle ja olen laillistusta vaille lisensiaatti, ääks. Tämä on iso kevät minun elämässäni.

Balille annan lämpimät suositukset. Vietimme kaksi viikkoa kolmessa eri kohteessa (Canggu, Ubud ja Gili Trawangan) ja erityisesti Canggu ja GT olivat meidän koko 60 hengen matkaporukan mieleen. Giliä on helppo suositella myös häämatkakohteeksi, koska pienenpieni saari on todella intiimi, paratiisimainen ja rauhallinen, kun pysyttelee saaren länsirannalla loitommalla pääkadusta. En ole eläessäni nähnyt kauniimpaa rantaa, auringonlaskua ja tunnelmaa kuin Gilillä. Saarella ei ole myöskään lainkaan moottoriajoneuvoja, vaan kaikki matkat taitetaan pyörällä tai hevosvaunuilla, eli senkin puoleen tunnelma on leppoisa. Mutta se Balista ja Gilistä! Nyt niihin koristeisiin.

K&J-3603

Juhlatilan valmistelu häiden aattona oli äärimmäisen jännää aikaa. Ensi kertaa suunnitelmat laitetaan todella käytäntöön ja juhlan ollessa aivan oven takana, suuret muutokset ovat hankalia toteuttaa. Kaikki munat ovat tavallaan jo yhdessä korissa ja häiden aattona vain toivotaan, että korin pohja kestää suunnitellusti. Ja voi jestas, että se kesti!

En ole eläessäni nähnyt niin upeaa juhlatilaa kuin omamme häiden aattona! Kaikki unelmani ja visioni juhlatilan ilmeestä realisoituivat silmieni edessä ja kaikki näytti vielä paremmalta kuin unelmissani. Tila oli niin kaukana rustiikkisesta navetanylisestä kuin navetanylisen voi kuvitella olevan. Me ja häälössimme teimme aivan törkeän hyvää työtä, en voi muuta sanoa. Aikaa kului tuhottomasti enemmän kuin kuvittelimme (jätimme juhlapaikan perjantaina klo 23 maissa), mutta työ kannatti. Muistan lämmön rinnassani, kun ensi kertaa katsoin tilaa oikeassa valaistuksessa ja kaikki koristeet suurin piirtein paikallaan. Tila näytti aivan meiltä.


Pöydät


Pöytien ilme rakentui harmaiden pöytäliinojen ja suurten keskikoristeiden varaan. Suurten pihalaattojen päälle keskelle pöytää asetettiin suuri Ikean maljakko, johon aseteltiin sekalaisesti metsästä kerättyjä oksia. Oksiin ripustettiin eri kokoisia origamijoutsenia roikkumaan. Lisäksi maljakon juurelle laatan päälle laskettiin pari oksaa syvän vihreää rucusta. Muutoin pöytään tuli vain noin 4 tuikkukippoa luomaan pehmeää valoa. Pöydän ilmeen viimeistelivät valkoiset kangasservetit, joiden ympärille sidottiin tummanvihreällä satiininauhalla musta nimilappu, johon vieraan nimi oli kirjoitettu Jarkon kirpparilöytökirjoituskoneella. Nauhan alle sujautettiin myös syömäpuikot sushialkupalaa odottamaan. Alunperin pöytään jokaisen paikalle suunnitellut kuitupaperikukkaset jäivät käyttämättä, koska ne eivät lopullisessa kattauksessa vain näyttäneet hyvältä. Game of thrones -pöytätunnukset sen sijaan olivat tärkeä osa pöytien tunnelmaa.

Meidän pöytämme oli itsessään ilmeeltään melko vaatimaton. Pöydässä oli kirkkaan, vihreän ja ruskean sävyisiä Kivi- ja Kastehelmi-tuikkuja ja maljakko kimpulleni. Meidät nosti esiin pöytämme ympärillä roikkuvat paperikukkaputoukset, jotka olivat hääkoristelumme ehdottomasti isotöisin DIY-projekti. Käytin putouksiin valtavasti aikaa, vaivaa ja kuumaliimaa, mutta jokainen sekunti kannatti. Putoukset olivat juuri sellainen katseenvangitsija kuin toivoinkin, minkä lisäksi niiden tyyli sopi täydellisesti yhteen muun juhlatilan ja meidän kanssa.

K&J-3597
K&J-3521
K&J-3516
K&J-3581
K&J-3520
K&J-3638
K&J-3540
K&J-3648

Katon valonauhat ja paperipallot


Valot ja paperipallot olivat mukana suunnittelussa heti alkumetreiltä asti. Alunperin palloihin oli tarkoitus laittaa sisään valot, mutta idea karsiutui hankaluutensa vuoksi (kuka olisi ehtinyt räpsiä valot päälle kymmeniin katossa roikkuviin lamppuihin juuri juhlien alkaessa?). Hamstrasin hääkirpparilta 70kpl kolmen eri kokoisia paperipalloja ja 40m hehkulamppuvalonauhaa. Lisäksi ostimme uutena Clas Ohlssonilta 2 x 12m hehkulamppuvalonauhaa. Kattoon ripustettavien koristeiden kiinnittäminen oli hääaaton aikaavievimpiä projekteja yhdessä narikkaseinän tapetoinnin kanssa. Valot virittelimme Oton kanssa nippusitojien avulla ja pallot heiteltiin pareina kattopalkkien yli eri tasoihin roikkumaan. Palloja upposi kattoon noin kolmisenkymmentä, joten varustautumisemme oli hiukan yliampuvaa, mutta parempi varalla liikaa kuin, että palloja olisi jäänyt uupumaan.


Seinustat


Hintsan vintillä on paljon puun väristä vaneripintaa. Koko juhlatilaa kiertää vaneriset penkki-/pöytätasot, joiden lisäksi päänvaivaa aiheutti ruma narikan vaneriseinä, joka irvisteli juhlatilan toisesta päästä. Seinä oli aluksi tarkoitus vuorata kuitupaperista askartelemillani kukilla, mutta idea latistui ja vaihtui seinän tapetoimiseen teipin ja nastojen avulla. Narikkaseinän peitoksi valitsimme melko yksivärisen hiukan kimaltelevan hopeanharmaan tapetin ja seinustojen pöytäliinatapetiksi saman sarjan kuviollisen tapetin. Onneksi äitini on rakennustarvikeliikkeessä töissä... Muutoin seinustat täytettiin vuosittain etenevillä valokuvilla meistä, ystävistämme, perheistämme ja elämäntapahtumistamme. Kuvia oli hieman yli sata, eli seinustat suorastaan notkuivat kehyksistä. Kehysten joukkoon ripottelimme tuikkukippoja ja lasipulloihin tehtyjä kukka-asetelmia. Valokuvatarina oli yksinkertaisuudessaan huikea menestys. Se näytti hyvältä, loi henkilökohtaista tunnelmaa ja osallisti vieraita, kun he etsivät itseään kuvista.

K&J-3748
K&J-3532
K&J-3514
K&J-3528
K&J-3746

Baari


Baarin katseenvangitsijana olivat tottakai pahvista askartelemamme valokirjaimet. Kirjaimet olivat aivan nappiprojekti, koska erinomaisen ulkonäön lisäksi kirjaimista hehkuva valo loi ihanaa tunnelmaa. Valokirjaimia lukuunottamatta menimme baarin kanssa hyvin pitkälti sieltä, missä aita oli matalin. Tölkkijuomat ja vissypullot ladottiin sinkkiämpäreihin sikin sokin ja viinit tarjoiltiin puulaatikon päälle asetelluista hanaviinilaatikoista. Perusbaarin lisäksi juhlissamme oli GT-baari, joka koottiin kirpparilta löytämäni tarjoiluvaunun ja juhlatilan seinustan yhteyteen. GT-baarista ajattelin kirjoittaa aivan oman postauksensa, joten siitä lisää myöhemmin.


Pöytäkartta


Pöytänumeroina toimivat GOT-viirit, joissa jokaisessa oli yhden merkittävän GOT-suvun tunnus ilman mitään kirjaimia tai numeroita. Tunnusten esittely pöytäkartassa aiheutti alkuun hieman päänvaivaa, mutta tilanne ratkesi Jarkon nyherrettyä koneella a5-kokoiset paperilappuset, joissa jokaisessa oli mukana niin suvun tunnus kuin nimikin. Pitääksemme tyyliin eheänä pöytiin aseteltujen nimilappujen kanssa, kirjoitimme myös pöytäjärjestyslaput kirjoituskoneella. Nimien keskittäminen oli melko haastavaa ja jokainen virhepainallus tarkoitti kokonaan uusiksi tehtyä lappua, mutta niin vain projekti valmistui.

Muilta osin saamme kiittää pöytäkartasta ystäväämme Katia, joka noin vain yhtenä iltana hääviikolla taiteili meille tyylitellen tekstatun Tervetuloa-tekstin ja sen alapuolelle sijoitetun piirretyn viirin, johon kirjoitettiin tervetuloa kaikilla kansainvälisten vieraidemme kotikielillä (espanjaksi, ranskaksi, koreaksi ja kroatiaksi) ja englanniksi.

K&J-3554
K&J-3512
K&J-3754
K&J-4057

Tässä kenties pähkinänkuoressa kaikki suuret koristelunäkökulmat häissämme. Huh. Tulipa tästä postaus. Toivottavasti ainakin kuvat antoivat väläyksen tilastamme juhlakunnossa, koska ymmärrän täysin, että näin pitkä teksti koristeista voi halvaannuttaa. Me olimme vain niin valtavan tyytyväisiä juhlapaikkaamme, että meinaan sydän haljeta ylpeydestä, kun mietin koristelujamme, niihin laitettua ajatusta ja porukkaamme kokoamassa kaikkea kokoon häiden alla. ♡

Kaikki kuvat Josefina Seppänen.


♡ Krista

perjantai 26. huhtikuuta 2019

First look

Olin häiden suhteen melko stabiili morsian. Aivan valtaosa jo hääsuunnittelun alkumetreillä heränneitä ideoita päätyi lopulta osaksi varsinaista hääpäivää ja ees taas veivaamista tapahtui todella vähän. Ainakin kahden asian suhteen minä kuitenkin tuuliviireilin: hunnun ja first lookin. Huntua minulla ei alun ehdottomuudestani huolimatta varsinaisena hääpäivänä nähty, kun taas alussa täysin tuomitsemani first look -hetki ujutettiin potrettikuvausten alkuun.

Negatiivinen suhtautumiseni first look -hetkeen ja erityisesti sen kuvaamiseen - pahoitteluni englanninkielisestä termistä, mutta suomenkielinen ensikohtaaminen ei jotenkin nappaa - johtui pelosta, että tilanne tuntuisi tekemällä tehdyltä ja lavastukselta. Tämä Some people are worth melting for -blogin Sallan kirjoittama teksti heidän first lookistaan on minusta ihanan rehellinen ja hauska kuvaus tilanteen absurdiudesta. 

K&J-2831
K&J-2797

Eli alkuun olin kovasti vastaan ja kielsin ehdottomasti, että meille ei mitään first look -hetkeä tai -kuvia tulisi. Sitten aloin kuitenkin vatvoa, että onhan se parin vuoden mekkosalailun jälkeen hiukan tylsää vain hypätä autosta tms ulos ja morjestaa Jarkkoa, että kato täsä mä oon ja tänään mennään sitten naimisiin. Ehkä first lookin voisi sittenkin järjestää. Ja jos sellaisen kerran järjestää, kai Jose voisi ujuttautua jonnekin lähelle ja napsaista pari kuvaa ihan vain ohimennen.

Päädyimme tekemään juuri näin ohjenuoranamme kuitenkin, että kuvat ovat toissijaisia ja meidän kohtaamisemme pääpointti. Erityisen intiimiksi hetkeämme ei silti voi sanoa, koska tapaamisemme hetkellä meihin nauliutui 7 tuttua silmäparia ja lisäksi muutaman satunnaisen ohikulkijan katseet. Potrettikuvien alkuun oli tarkoitus ottaa kaikki yhteiskuvat, joten paikalla olivat kaikki: molemmat kaasot, bestmanit, Jose, Jesse ja vieläpä toisen kaason poikaystävä.

Järkkäsimme first look -hetken Taidemuseonmäelle. Meidän tyttöjen kämppä sijaitsi mäellä ja olimme muutenkin sopineet, että potrettikuvaus alkaisi juuri Taidemuseonmäeltä. Kaasot, bestmanit ja kuvaajat viestittelivät keskenään varmistellen toistensa sijainteja ja isona joukkiona me kipusimme mäelle - pojat toisesta suunnasta, me toisesta. Helmikuisen kevät-Turun suora auringonpaiste, lumi, loska ja muta tekivät suunnitellulle paikalle asettumisesta hiukan haastavaa, mutta lopulta Jarkko ja minä olimme asemissa. Noin viiden metrin päässä toisistamme, kasvot toisiimme päin ja Jarkko silmät suljettuina.

K&J-2833
K&J-2834
K&J-2835
K&J-2836
K&J-2837
K&J-2840
K&J-2838
K&J-2841
K&J-2844

Hetki itsessään oli kaunis. Kummaltakin tuli pieni itku ja tuntui todella hyvältä nähdä päivän ydin edessään. Me. Meidän vuoksi tämä päivä on, ei kuvien, ei kampauksen, ei paikasta toiseen siirtymisen. First look ei kuitenkaan jää missään nimessä mieleeni päivän erityisimpänä hetkenä. Kaikki hetkeä varten tehty säätäminen sijoittumisten, helman kuralta suojelemisen jnejne vuoksi hetkeen laskeutuminen oli hiukan stressaavaa. Hetkessä oli hyvä, mutta matka sinne kuormitti.

Suositukseni tuleville pareille first lookin suhteen on ympäripyöreä. Tehkää tai älkää tehkö. Oman kokemukseni pohjalta kumpikin ratkaisu on hyvä, enkä usko minkään elämää suuremman lipuvan sormista, vaikka ensikohtaamishetkeä ei luotaisi erityiseksi. Toisaalta kokonaiskokemus voi olla eri, mikäli kohtaamisen pystyy järjestämään yksinkertaisemmin ihan vain katua kävelemällä ilman uhkaa lumessa, mudassa ja vesilammikoissa uivasta helmasta.

Kuvat: Josefina Seppänen

♡ Krista

keskiviikko 24. huhtikuuta 2019

Häiden jälkeinen hiljaisuus

Kuvittelin, että selviäisin ilman hiljaisuutta. Tottahan minulla nyt riittäisi kirjoitettavaa elämäntapahtumasta, jota olen hengittänyt viimeiset 2,5 vuotta. Tottahan minä haluaisin jatkaa hengittämistä, koska elämäntapahtuma on ollut rakas harrastukseni viime vuodet. Ja silti olin kuukauden hiljaa. En tarkoituksella enkä tahallani, mutta vallan vain huomaamatta. Aina oli syy olla tarttumatta koneeseen juuri nyt: piti saada häätavarat kirpparoitua, tuli uusi kissa, piti hoitaa viimeiset tentit, piti juhlia kaikenlaisia valmistumiseen liittyviä juhlia (ah niin rankkaa!). Ja kun tarpeeksi pitkään jotakin lykkää, alkaa tekemättömästä kasvaa muuri, jonka yli on paljon alkuperäistä puuhaa vaikeampi päästä.

Oikeasti, en ikinä ole ymmärtänyt hääbloggaajia, jotka vaikenevat häiden jälkeen. Juuri sehän lukijoita eniten kiinnostaa, että miten suunnitelmat muuttuivat todeksi ja kuinka päivä oikeasti sujui. Tai ainakin minua lukijana kiinnostaa, koska on turhauttavaa elää mukana suunnittelua ja häiden jälkeen jäädäkin tyhjän päälle, kun kirjoittajan into hiipuu. En ole voinut käsittää tätä. Miten into voi hiipua, kun käsissä on se päivistä ihanin, josta kertoa - oma hääpäivä?

Samoin lukijana arvostan aktiivista otetta kirjoittamiseen. En nauti kerran kuussa päivittyvistä blogeista, vaan haluan tuntea olevani osa tarinaa ja pysyä sen käänteissä mukana, enkä vain kuulla, että laitettiin muuten kaksi kuukautta sitten kutsut postiin ja tässä ne nyt ovat. Vaadin lukijana viihtyäkseni, että blogi on kirjoittajalleen aidosti harrastus, johon panostetaan, ei vain alusta, jonne muistettaessa käydään oksentamassa sekalainen kattaus hääjuttuja.

K&J-2738

Äkisti olen kuitenkin itse kumpaakin edellä mainituista. Hiljenen pian häiden jälkeen ja pidän aivan kasuaalisti kuukauden tauon kirjoittamisesta. Blogin instagramiakaan en ole avannut viikkoihin, vaikka ennen häitä blogin ig oli totaalisesti syrjäyttänyt oman henkilökohtaisen tilini. Ennen häitä edellinen henkilökohtainen päivitykseni oli syyskuulta. Nyt olen julkaissut viimeiseen kuukauteen 8 kuvaa omalla tililläni samalla, kun en ole edes avannut blogin tiliä. Onko elämäni luisumassa normaaliin, jota en enää 2,5 vuoden häähöyryilyn jälkeen tunnista vai onko tämä jokin raju häiden jälkeinen vastareaktio?

Rehellisesti uskon, että ei kumpaakaan. Sisälläni kuplii edelleen into hääasioita miettiessäni ja toisten blogeja lukiessani, joten leipääntymisestä en usko olevan kysymys. Normaaliin ns. häättömään elämään olen väkisinkin matkalla, koska päivämme on jo juhlittu, mutta totaalinen päätepiste odottaa vasta kaukana, koska tarina blogissa on vielä todella kesken. Syytänkin hiljaisuudesta kolmea asiaa, joiden toisiinsa nivoutuva kokonaisuus on vienyt kieleni.

1) Elämä on ollut viimeisen kuukauden ajan aika kiireistä. Meille on tullut uusi kissanpentu, valmistumiseen ja kouluun ylipäätään on liittynyt ties minkälaista kissanristiäistä, viimeiset tentit on täytynyt selättää ja yhden viikon vietin Vierumäellä opintojen vuoksi. Näin muutamia mainitakseni.
2) Hääpäivän kuvien kahlaaminen on rankkaa. Meillä on tuhottomasti ihania kuvia hääpäivältä, mutta kuvien selaaminen, valikoiminen ja tekninen rämppääminen blogiin paikalleen on ärsyttävää. Ei kuulosta rankalta, mutta oikeasti tässä on minulla jonkinlainen blokki, koska vihaan tietokoneen kanssa säätämistä.
3) Kun on ollut hetken kirjoittamatta, kasvaa paine nyt viimeistään kirjoittaa ja toisaalta syyllisyys, kun ei kuitenkaan kirjoita. Tämän takia en ole pystynyt blogin instagramiakaan käyttämään, koska jokainen toisten tekemä päivitys on huutanut minulle, että miksi et kirjoita!

K&J-2798

Kolmoskohta on todellakin henkilökohtainen blokkini, mutta iso sellainen. Syyllisyyden tunteet teidän lukijoiden vuoksi ja epäonnistumisen tunteet itseltäni toivoman blogitason alittumisen vuoksi ovat minulle jäävuori, joka oli pakko murtaa tällaisella avautumistekstillä. Nyt kun pato on murrettu, voin toivottavasti kevyin mielin jatkaa hääpäivästämme kirjoittamista. Yritän uskaltautua myös avamaan instagramin pitkän tauon jälkeen. Tosin minun on jo tässä vaiheessa pakko sanoa, että olen pian lähdössä kurssin kanssa Balille kahdeksi viikoksi, joten pakollinen lomahiljaisuus on taas edessä. Mutta sitä on elämä. Yksi projekti saavuttaa tietynlaisen lakipisteen ja samalla uudet mahdollisuudet alkavat vasta avautua.

♡ Krista

maanantai 25. maaliskuuta 2019

Papin puhe meille herätti hämmennystä

Vihkimisemme oli kaikkiaan kaunis hetki, jota muistelen kaikin puolin lämmöllä. Minulla ei ole pappiamme kohtaan mitään ikäviä ajatuksia, enkä ole millään tapaa kiukkuinen hänelle, mutta muutama kohta hänen puheessaan tarttui niin meidän kuin vieraidemmekin korvaan.

Olemme melko liberaaleja nuoria aikuisia, eikä meillä henkilökohtaisesti ole mikään tarve korostaa avioliittoa naisen ja miehen välisenä liittona. Papillamme oli. Ymmärrän tottakai myös pappia, koska hänellä on uskonsa, oppinsa ja mielipiteensä, joita hänellä on työnkuvassaan oikeus ja velvollisuus tuoda esiin. Kuitenkin oli minusta huonoa pelisilmää erityisesti nostaa nais-mies -asiaa tapetille meidän häissämme, kun olimme antaneet vihkikeskustelussa hyvin rennon, nuorekkaan ja epäkonservatiivisen kuvan meistä parina. Jokainen pappi taplaa tyylillään ja arvostan itse omien mielipiteiden takana seisomista, mutta meidän häihimme konservatiivinen avioliitto on miehen ja naisen välille solmittava liitto -painotus ei istunut. Papilla oli tähän kuitenkin oikeus, enkä sen takia häntä kritisoikaan. Keskustelua painotus kuitenkin herätti.

K&J-3391

Omaan korvaani (ja monen muunkin korvaan) särähti pahiten papin puhe pikaisesta perheen perustamisesta ja pian syliin nostettavasta pienokaisesta. Öh, anteeksi, mutta me emme maininneet minkäänlaisia pikaisia lapsiaikeita vihkikeskustelussa. Emme minusta maininneet ylipäätään mitään tulevaisuuden lapsitoiveita keskustelussamme, mutta pappi päätti puhua kuin olisin jo raskaana. Osa vieraistamme olettikin puheen pohjalta näin ja vasta juhlissa nauttimani alkoholi herätti heidät, että ehkä papin puhe ei nyt viitannutkaan ajankohtaiseen raskauteen. Tai ainakin toivottavasti herätti, koska muuten minusta sai vaikutelman sikiötään hääjuhlan varjolla alkoholimarinoivana hulttiona. Noin suorat viittaukset lapsiin ovat minusta kaikkiaan vaarallisia, koska voisihan olla, että a) emme halua lapsia, b) olisimme yrittäneet lasta tuloksetta jo pitkään tai c) tiedossa olisi jokin lääketieteellinen ongelma, jonka vuoksi unelmamme saada biologinen lapsi olisi jo vuosia ollut tuhoon tuomittu. Kaasojen, bestmanien ja kuvaajien kertoman mukaan ilmeeni oli muuten alttarilla ollut näkemisen arvoinen, kun pappi pudotti pienokaispommin. Voin uskoa. Jälleen siis papilta hiukan konservatiivinen ja pelisilmätön liike, joka herätti runsaasti keskustelua.

Jarkolla eniten tunteisiin upposi papin murjaisu yhteisen arjen alkamisesta avioliiton myötä. Niin, emmehän me ole häiden aikaan asuneet yhdessä yhteistä arkea kuin 6,5 vuotta, mutta kenties avioliiton sinetti räjäyttää nyt pankin ja arki jollain tapaa mullistuu. Voin paljastaa teille salaisuuden: ei mullistunut. Yhtä kivaa ja arkimaista tämä on kuin ennenkin.

Kuten sanottu, no hard feelings, mutta paremminkin puhe olisi voinut meille osua. Tärkeintä oli kuitenkin, että pääsimme naimisiin ja onpahan nyt mitä muistella häävieraiden kanssa.

Kuva: Josefina Seppänen

♡ Krista

lauantai 23. maaliskuuta 2019

Vihkiminen

Vihkiminen oli päivän jännittävin osuus. Kun yritän purkaa tunnetta osiin, jännitys ei niinkään kohdistunut naimisiinmenoon, vaan tilanteen valtavaan lataukseen niin meidän kuin vieraidenkin suunnasta. Onhan hetki, jolloin urut parahtavat soimaan ja morsian astelee alttarille, maaginen ja valtavan latautunut. Tunteen suuruus meinaa saada itkemään ystävien häitä seuratessa, joten miten omista voisi ikinä selvitä kunnialla?

Meillä ei tyttöjen kanssa onneksi jäänyt paljon aikaa panikoida kirkolla. Olimme sopineet häälössin kesken, että olisimme kaikki kirkolla viimeistään klo 15.15. Olin oikein tummennettuna kirjoittanut hääpäivän ohjeisiin, että kaikki ovat kirkolla aivan viim klo 15.15. Ja eikös morsian, kaasot ja kuvaaja lopulta saavu vasta klo 15.25, kun vihkiminen alkaa puolelta. Annan meille kuitenkin täydellisen synninpäästön, koska me olimme aivan täsmälleen aikataulussa, mutta taksikuskimme ei aivan ollut.

Sanni oli varannut meille taksin tasan kello kolmeksi. Kolmen aikaan olimme asunnostamme ulkona, mutta taksi ilmestyi vasta hiukan myöhemmin pyörimään noin 100m päähän risteysalueelle, jonne päästäksemme meidän piti kikkailla juhlatamineissa ja koroissa pitkin jäistä alamäkeä ja kiviportaita, vaikka taksi olisi voinut ajaa aivan ovemme eteen. Autolle päästessämme kuskilla oli haasteita saada meidät kaikki kyytiin, koska olimme tilanneet taksin viidelle ja auton lisäpaikan virittäminen ei sujunut kuskilta aivan oppikirjatyyliin. Minun piti itse myös sanella kuskin ojentamaan navigaattoriin kirkkomme osoite, koska hän ei tuntenut paikkaa. Aivan viimeisenä sattumuksena kuski ei osannut käyttää autonsa korttimasiinaa, joten autosta purkautuminenkin kesti kirkolla ikuisuuden.

K&J-3326
K&J-3336
K&J-3342
IMG_2181
K&J-3349
IMG_2183

Sakastiin päästessämme heitimme oikeastaan vain ulkovaatteet pois, minä puin pitsiboleron ja samantien muiden olikin jo aika astella alttarille odottamaan. Samanaikaisesti minä siirryin suntion kanssa pääoville odottamaan marssin alkua. Ulkokautta etuovelle kulkiessani muistan ajatelleeni, että tässä sitä nyt mennään - mennään naimisiin, onpas hassua. Ulkona paistoi puiden välistä aurinko ja ehdin vielä kerran miettiä, että kylläpä saimme hienon päivän.

Kirkkomme pääovilla ei ole erillistä ovientakaista pikkueteistä, eli kun suntio avaa pääovet, alkaa vihkiminen samantien toden teolla. Sain ohjeeksi ovien avaamisen jälkeen rauhassa kävellä hiukan sisään, minkä jälkeen suntio korjaisi laahukseni suoraksi ja voisin aloittaa matkan alttarille. Kiire ei olisi, koska marssi on pitkä (Prinsessa Ruusunen, hih ♡) ja alttarimatka lyhyt.

Kyllä minä jännityksissäni taisin hiukan kiirettä pitää, mutta ensimetrien jälkeen yritin tietoisesti hidastaa. Itku meinasi nousta kurkkuun ja silmiin useamman kerran alttarimatkan aikana vieraitamme katsellessa, mutta ilokseni totaaliselta itkuhajoamiselta vältyttiin. Enkä sano, että itkeminen olisi pahasta, ei lainkaan, mutta itse vain toivoin, että voisin keskittyä hetkeen ja ihmisiin täysillä ilman, että kyyneleet sumentavat näön ja naama vääntyy itkumuotoon. Koska minä en osaa itkeä kauniisti, vaikka kuinka ilosta itkisin. Kyynelehtiminen on aivan toinen juttu. Pyrin kävellessäni keskittymään vain hengittämään sekä katselemaan ympäröiviä ihmisiä ja edessä seisovaa Jarkkoa.

K&J-3366
K&J-3370
K&J-3383-2
K&J-3386
K&J-3410
K&J-3413

Vihkiminen kesti minusta yllättävän kauan. Pappimme oli pitkäsanainen ja hänen meille kohdistamansa puhe vain jatkui ja jatkui. Muistan katselleeni papin muistiinpanoja ja miettineeni, että kuinkahan monta sivua tätä tarinointia vielä jatkuu. Pappimme puhe nimittäin särähti muutaman kerran pahasti korvaamme - niin meidän korviimme kuin kaasojen, bestmanien ja vieraidenkin korviin. (Päätin kirjoittaa papin puheesta kokonaan oman postauksensa, koska kun yritin ympätä puheen sisältöä tämän postauksen jatkoksi, alkoi postaus venyä minunkin makuuni hiukan liian pitkäksi. Palataan pappiasiaan siis lähipäivinä!) Olimme molemmat Jarkon kanssa alttarilla sen verran jännityksissämme, että meillä on kummallakin tai ainakin jommalla kummalla kaikissa alttarikuvissa jollain tapaa omituinen ilme. Joko puremme huulta tai venkoilemme naamaamme muuten vain. Että ehkä sitä jännittikin ihan tosissaan, vaikka alttarilla seistessä oloni tuntui jo melko rennolta.

Puheen jälkeen oli varsinaisen vihkimisen aika. Tahdoimme, Jarkko pujotti sormuksen sormeeni ja suutelimme. Papin vahvistuksen jälkeen olimme naimisissa! Tuntui hassulta, että noin puolen tunnin seremonia kahdella kysymyksellä ja yhdellä vahvistuksella varustettuna liitti meidät suureen ja ikiaikaiseen avioliittoinstitutioon, kun käytännössä mikään ei tuossa hetkessä muuttunut. Siunauksen jälkeen pappi esitteli meidät ensi kertaa yhteisellä sukunimellämme ja poistumismarssi (Mendelssohn: Häämarssi) alkoi soida. Me poistuimme pääovista ulos ja kipitimme sakastiin noutamaan tavaramme samalla, kun kaasot ja bestmanit ohjasivat ihmiset ulos sivuovesta ottamaan meidät vastaan.

Vihkimisen jälkeen jännitys alkoi laantua ja tuntui, että tästä päivä vasta todella alkaa!

Kuvia 4 & 6 lukuunottamatta kaikki kuvat Josefina Seppänen

♡ Krista

sunnuntai 17. maaliskuuta 2019

Hääpukuni

Olin hääpuvun suhteen todella malttamaton ja innokas morsian. Ostin pukuni yli kaksi vuotta ennen häitä helmikuussa 2017 ja sen jälkeen olen esitellyt hääpukukuvaani lähes jokaiselle, jota on edes etäisesti voinut kiinnostaa. Unohtamatta tietenkään Facebookin hääryhmän lukuisi hääpukuketjuja, joista varmaan jokaiseen olen änkenyt mekkokuvani. Olin niin malttamaton! Huolimatta innostani Jarkko pysyi onneksi mekkopimennossa aina hääpäivään asti, kuten oli suunnitelmakin. Muiden vieraiden osalta luotin, että he kuitenkin unohtavat mekkoni yksityiskohdat ennen hääpäivää, joten mekko olisi alttarille astellessa vieraille kuin uusi.

Ostin mekkoni käytettynä helmikuussa 2017 Tori.fin kautta. Mekon löytämisestä ja ostamisesta olen kirjoittanut jo aiemmin, joten en keskity tässä tekstissä enää mekon löytämiseen tai ostoprosessiin. Vein puvun nopeasti ostamisen jälkeen säilytykseen vanhempieni luokse Kuopioon, jotta viettelys ihastella mekkoa vähenisi.

Mekkorakkauteeni meinasi kuitenkin tulla ryppy elokuussa 2018, kun kokeilin mekkoa ensi kertaa pitkän tauon jälkeen. Noista epävarmuuden tunteista olen myös kirjoittanut aiemmin, ja oikeasti kannattaa käydä lukemassa tuo teksti. Luin itsekin postauksen nyt uudelleen läpi ja edelleen pystyn muistamaan nuo pettymyksen ja harmituksen tunteet. Hassua, miten tilanteet elävät, koska hääpäivää ajatellessa ja kuvia katsellessa tunteeni mekkoani kohtaan ovat ainostaan rakkaudentäyteisiä. Ja voi jestas, jos olen tuntenut itseni muodottomaksi möykyksi tuo mekko päälläni! Typerä nainen. Vinkkinä siis kaikille morsiamille, että sovittakaa mekkoa vain paikassa, jossa teillä on hyvä peilitys, ettei pääse syntymään vääriä fiiliksiä.

K&J-2699
K&J-2730
K&J-2785
K&J-3005

Pukuni on Aire Barcelonan vuoden 2014 tai 2015 malliston Omega-niminen mekko. Puku on alunperin ostettu Oulun Morsiusataljee Katariinasta ja pukua on ennen minua käyttänyt kaksi morsianta. Tästä huolimatta puku on edelleen täysin muokkaamaton, jos ei lasketa lukuun nappirivin nappien uudelleenjärjestelyä. Malliltaan puku on hyvin klassinen A-linjainen puku.

Malli olikin kenties elokuisen mekkoepävarmuuteni taustalla. En väitä olevani tikissä kunnossa, mutta tiedän, että moni vartaloni kaari on ns. oikeassa paikassa. Lisäksi tykkään pukeutumisessa monesti hiukan keskivertoa veikeämmistä tyylillisistä ratkaisuista. Ja sitten hääpukuni onkin prinsessamallinen A-linjainen tylliunelma. Menisikö vartaloni hukkaan puvussani? Olisinko tylsä? Enkä tarkoita nyt kenenkään muiden silmissä hukkaan, vaan harmittelisinko itse jälkikäteen, että pukuni piilotti liiaksi vartaloni muotoa ja oli liian perinteinen. Pohtiessani näitä komensin itseäsi, että muistelepa nainen sitä ainoaksi jäänyttä hääpukuliikesovituskokemustasi. Sovituksessa kokeilin monen eri mallisia pukuja ja tunsin kyllä oloni kauniiksi ja jopa seksikkääksi, mutta morsianfiilikset heräsivät vasta A-linjassa, jossa oli helmaa enemmän kuin perus vuosijuhlamekossa. A-linja oli minulle täsmälleen oikea valinta hääpäivään. Seksikkäiden vartalonmyötäisten juhlamekkojen aika koittaa kyllä myöhemmin jossain toisessa tilaisuudessa.

Ihastuin puvussani A-linjan, laahuksen ja olkaimettoman laskosyläosan yhdistelmään. Olen aina tykännyt valtavan paljon tuollaisesta kietaisuilluusiosta, jollainen pukuni yläosassa on. Yläosa ja vyötärön eleeton rusetti toivat mekkoon klassisuuden ja veistoksellisuuden, jotka tasoittivat hyvin helman pitsisyyden tuomaa romanttisuutta. Sydänpääntie oli myös aivan nappivalinta, kuten myös selän napit. Olen henkeen ja vereen nyöritettäviä hääpukuja vastaan, joten napit olivat minulle lähes ehdoton valinta. Puvussani on pitkä laahus, jota hääpäivänä sekä jumaloin että kirosin. Enemmän kuitenkin jumaloin, kunhan ulkona liikkumisen alkushokista pääsin yli. Helma vain tukevasti kainaloon ja loskaa päin! Pidin helman lopulta koko juhlaillan alhaalla, koska kiinnitysnappi irtosi tanssilattialla reivatessani.

K&J-3232
K&J-3257
K&J-3342
K&J-3404

Puvun olkaimettomuuden ja kirkon yhdistelmän hoidin erillisellä pitsibolerolla. Itselleni olkien peittäminen vihkimisen ajaksi oli tärkeää ja tätä toivoin myös kaasoilta. Mekon ohella löysin myös boleron jo aikaa sitten Tori.fistä. Hommaa bolerossa riitti, koska sitä täytyi niin pienentää kuin toisaalta alareunastaan pidentääkin, mutta lopputulokseen olen tyytyväinen. Tunsin oloni kirkossa arvokkaaksi ja tyylikkääksi, kuten toivoinkin.

Nyt häiden jälkeen aion säilyttää hääpukuni. Muistan lapsena, miten hauskaa ja erityistä oli saada kokeilla kummini vanhaa hääpukua. Jotain vastaavaa tahdon mahdollisesti tarjota omille lapsilleni tai lapsenlapsilleni, mikäli joskus sellaisia saamme. Jo edeltävästi kahteen kertaan käytettynä ostettu puku on myös jo saanut elinkaarta niin, että syyllisyyden määrä puvun jemmaamisesta on laskusuuntainen. Niin ekologisesta kuin taloudellisestakin näkökulmasta.

Kaikki kuvat: Josefina Seppänen

♡ Krista