torstai 24. elokuuta 2017

Kirkon ovilta alttarille on pitkä matka

Minulla ei ole ollut pikkutytöstä saakka elänyttä unelmaa, että isäni saattaa minut alttarille, jossa symbolisesti siirryn uuteen elämänpiiriin. Minulla ei myöskään ole ollut tarkkaa näkemystä, miten koko hääpäivän jännittävin matka ylipäätään taitettaisiin. Hääunelmani ovat sivuuttaneet konkreettisen alttarille kulkemisen oikeastaan kokonaan ja keskittyneet ainoastaan tunteeseen, mikä alttarille kävellessä mahdollisesti on ja miltä kirkkosalin katseiden keskellä oleminen mahdollisesti tuntuu. Mutta keneen tai keihin katseet oikeasti kohdistuvat? Käveleekö kirkon ovilta kohti alttaria minä, minä ja isäpuoleni vai minä ja Jarkko yhdessä?

Olemme Jarkon kanssa sopineet, että potrettikuvaukset suoritetaan käytännön syistä jo ennen vihkimistä. First look -jännityselementti on siis kirkkoon päästessä jo menetetty, mikä on harmillista, mutta käytännön syistä pakollista, koska emme halua joutua hätiköimään kuvien kanssa vieraiden odottaessa meitä juhlapaikalla. Tästäkin huolimatta minusta tuntuu lattealta ajatus kävellä alttarille yhdessä. Se tuntuu vanhan parin hommalta. Älkää kysykö miksi, mutta minusta vain tuntuu siltä. Me olemme nuoria ja täynnä tunteita, ja haluan vihkimistilanteeseen sen arvolle sopivaa latausta, jota yhdessä alttarille käveleminen ei mielestäni kykene antamaan. Siksi me emme kävele alttarille yhdessä.

32979059932_74408dc47d_o

Isä saattamassa tyttärensä alttarille on klassikko. Se on todella kaunis klassikko, mutta huolimatta ns. luovutuksen nykyaikaisesta muuttuneesta merkityksestä kauniina hetkenä, jossa tyttärelle merkityksellinen henkilö jakaa merkityksellisen hetken hänen kanssaan, minä en lämpene ajatukselle. Aiemminhan alttarille saattamisessa on kirjaimellisesti ollut kyse luovutuksesta, kun perheen tytär on siirretty isän holhouksen alta aviomiehen holhouksen alle. Tyttöparka ei ole saanut nauttia itsenäisestä elämästä edes alttarille kävelemisen vertaa. Tämä taustatarina yhdistettynä meidän parisuhteeseemme, joka siis on täysin minun ja Jarkon välinen yhteys, jossa kummankaan perheellä ei ole roolia, on selitys, miksi minä en kävele alttarille isäpuoleni saattamana. Kyse ei todellakaan ole mistään henkilökohtaisesta, koska isäpuoleni on minulle isä, jota rakastan ja arvostan täydestä sydämestäni, vaan kyse on meidän parisuhteestamme. En ole menossa naimisiin kenenkään muun kuin Jarkon kanssa. Miksi kenenkään muun pitäisi tulla jakamaan tuota intensiivistä hetkeä kanssamme käytävälle tai alttarille?

Jäljelle jää jälleen sydämessä hyvältä tuntuva vaihtoehto, joka on minusta hyvin meidännäköinen. Me kävelemme alttarille puoliksi yksin ja puoliksi yhdessä. Jarkko odottaa minua alttarilla ja tapaamme käytävän ns. luovutuspisteessä, siinä missä isä normaalisti luovuttaa tyttären. Hetki tulee olemaan vain meidän kahden. Tällä tavoin saamme pidettyä tietynlaisen jännittävän latauksen yllä vielä vihkimisessä, vaikka olemme jo hääaamuna nähneet toisemme kuvauksissa. Aikatauluvisioissani potrettikuvat otetaan melko aamusta, minkä jälkeen erkanemme omille tahoillemme odottamaan vihkimistä ja seuraavan kerran näemme vasta, kun kirkon ovet aukeavat ja kävelemme toistemme luokse kohtaamispisteeseen.

Huh, saan kylmät väreet, kun ajattelenkin hetkeä, jona saan Jarkon kanssa ensi kertaa katsekontaktin kirkossa ja mahtavat urut soivat taustalla


♥ Krista 

4 kommenttia:

  1. toihan kuulostaa hyvältä ja luonnolliselta idealta! Allekirjoitan tuon, että yhdessä käveleminen on ehkä vähän latteampi vaihtoehto kuin tuo teidän ratkaisu. Voisin hyvin kuvitella tekeväni itse samoin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Me ollaan kyllä kanssa tyytyväisiä valintaamme :) Onneksi on vaihtoehtoja niin jokaiselle parille löytyy mieleinen tapa toimia!

      Poista
  2. Heh :D Vanhan parin homma... hmm. Kaikki tekee miten haluaa ja musta on just hyvä, että ihmiset löytää parhaat tavat itselleen ja saa sen mitä hakee vihkitilaisuudesta. Itse halusin turvallisen ja rauhallisen tunnelman itselleni vihkimisen ajaksi ja se onnistui parhaiten Antin vierellä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei! :D En todellakaan tarkoittanut tuota muiden parien osalta, vaan puhuin omasta sisäisestä tunteesta, joka liittyy omaan toiveeseeni juuri meidän vihkimisestä. Kuten sanottu onneksi tapoja on monia, niin löytyy jokaiselle parille paras :) Ja tuo turvallisuuden tunne on ehdottomasti suuri plussa yhdessä kulkemiselle. Se oli meilläkin pitkään vaihtoehto, ennen kuin uskaltauduimme ajattelemaan, että ehkä uskaltaisimme kulkea puolet matkasta aivan yksin tahoillamme.

      Mutta siis vielä kerran, en todellakaan arvioi parien valintoja ja leimaile heitä sen mukaan 'vanhaksi pariksi', vaan puhun tekstissä omista tunteistani, joita minulla herää, kun mietin, miltä minusta tuntuu astella juuri meidän päivänämme vihittäväksi :(( Pahoittelut, jos loukkasin huonoilla sanavalinnoilla! Se ei todellakaan ollut taas tarkoitus ':D

      Poista